Lähes puolet potilastiedoista jää hyvinvointialueiden ulottumattomiin

SOTE-uudistuksessa keskeisenä tavoitteena on siirtää palvelujen painopistettä erikoissairaanhoidosta perustasolle ja ehkäisevään työhön. Varsinkin ennaltaehkäisyn toteuttaminen hyvinvointialueille on kuitenkin varsin vaikeaa, sillä työllisten ja opiskelijoiden terveystiedot eivät nykyisillään ole juurikaan niiden hyödynnettävissä. Hyvinvointialueet ovat kuitenkin se taho, jonka vastuulla on väestön hyvinvointi ja terveys.

Potilastietoja ei tarvita vain ennaltaehkäisyyn, vaan työssäkäyvien ja opiskelijoiden terveysdatalle olisi tarvetta myös erikoissairaanhoidossa. Tämä mahdollistaisi paremmat hoitopäätökset ja purkaisi päällekkäistä tekemistä, kun esimerkiksi samoja laboratoriotestejä ei tehtäisi sekä julkisella ja yksityisellä puolella, kuten nyt.

Työttömien tiedot hyvinvointialueilla on. He taas hyötyisivät siitä, että datan avulla tuetaan työttömänä olevan henkilön terveyttä ja hyvinvointia sekä kartoitetaan hänen työ- ja toimintakykyään ja kuntoutustarpeitaan.

Niin ja potilastietoa ei tarvita myöskään vain ennaltaehkäisyyn, vaan myös parempaan kansalaisten itsensä valjastamiseen hyvinvointinsa edistämiseen, parempaa asiakastyytyväisyyttä ja kustannustehokkuutta tuovaan hoidon koordinointiin ja koko SOTE-järjestelmän edelleen kehittämiseen – kokonaiskuva elää, ja järjestelmän pitäisi pystyä vastaamaan kansallisen tason tarpeisiin oikea-aikaisesti.

Dataa tarvitaan lisäksi asiakastyytyväisyyden kehittämiseen, kustannustehokkuutta tuovaan hoidon koordinointiin ja koko SOTE-järjestelmän edelleen kehittämiseen. Koska kokonaiskuva elää, järjestelmän pitäisi pystyä vastaamaan kansallisen tason tarpeisiin oikea-aikaisesti. Ennen kaikkea dataa tulisi hyödyntää siihen, että valjastamme kansalaiset oman hyvinvointinsa edistämiseen.

Käytössämme oleva Kanta toimii erinomaisesti potilastiedon arkistona, mutta SOTE-tietojen jakamisessa se on varsin kankea ja hidas. Lääkärit ovat todenneet, että hoitotilanteissa Kannasta ei saa tarvitsemiaan tietoja hoitopäätöksiä varten. Monesti järjestelmät eivät ole myöskään keskenään yhteensopivia.

Tarvitsemmekin Kannan rinnalle uuden alustan, jonka kautta jakaa rakenteisessa muodossa ja reaaliajassa kliinisessä tietomallissa eli siten helposti käytettävässä olevassa muodossa yksilötason terveysdataa julkisen ja yksityisen sektorin sekä kolmannen sektorin välillä. Oleellista on, että tiedonjakaminen tehdään kansainvälisiä standardeja noudattaen.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa on valittu terveydenhuollon yhteentoimivuuden perustaksi FHIR-standardi, joka auttaa välittämään tietoa terveydenhuollon erilaisten tietojärjestelmien välillä. Suomessa FHIR-standardien soveltaminen on edistynyt erittäin hitaasti. Hyvä tapa kannustaa FHIR-standardin käyttöön olisi asettaa sen käyttö julkisen rahoituksen ehdoksi silloin, kun yksilötason potilastietoa on tarve hyödyntää organisaatioiden ja järjestelmien välillä.

Kun tiedonjako on saatu toimimaan, olisi vielä oleellista varmistaa, että lainsäädäntö ja sen tulkinta tukevat datan hyödyntämistä kansalaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Meillä on nimittäin jo nyt olemassa keinoja, joilla voisimme datan perusteella tunnistaa henkilöt, joilla on merkittävä riski sairastua tiettyihin kansansairauksiin. Tiukan lain tulkinnan mukaan näihin henkilöihin ei kuitenkaan voida olla yhteydessä ilman olemassa olevaa hoitosuhdetta. Hyvinvointialueille tulisikin antaa mahdollisuus hyödyntää oman alueensa väestön dataa myös tunnisteellisesti yli rekisterirajojen SOTE-toiminnan suunnittelussa, sairauksien ennaltaehkäisyssä ja tutkimuksessa.

Yhteistyöterveisin

Miila Päivärinne, InterSystems